Olin jääkärikomppanian toimivana komppanian vääpelinä eräässä talvella pidetyssä harjoituksessa.
Siihen aikaan vääpelit olivat aina töpinässä eli huoltojoukkueen tukikohdassa. Mikä lienee syynä.
Seurasin, kun talousaliupseeri antoi illalla tarkkoja ohjeita aamupalan valmisteluista ja erityisesti
siitä, milloin kenttäkeittiön pesään on laitettava tuli.
Aamuyöstä heräsin ensin siihen, kun talousaliupseeria herätettiin ja vähän sen jälkeen heräsin
lopullisesti, kun talousaliupseeri kiroili ja meuhkasi.
Menin katsomaan tilannetta. Kenttäkeittiön tulipesässä oli noin pohkeen vahvuinen, kulmastaan
mustunut puupalikka, ehkä 100-150 palanutta tulitikkua. Tulta ei ollut. Niinpä meillä tässä
vaiheessa oli aamupalaksi 250 litraa erittäin kylmää vettä.
Käskin tulen sytyttämisestä vastuussa olleen varusmiehen luokseni ”palautetilaisuuteen”,
jossa kerroin miehen epäonnistumisesta monin sanakääntein. En voi tässä kaikkea toistaa,
sillä en ole varma, onko niistä lausumista jo syyteoikeus mennyt.
Mies tuijotti minua katse harittaen, kypärä korvalla, leipälaukku polvitaipeissa.
Varusteet olivat siis mukana, mutta ei ”yllä”. Kun huutoharjoitukseni oli ohi, kaveri
totesi hieman nasaaliäänellä: ”No, okei herra ylivääpeli. Mutta eikö ole hyvä, että
saadaan rauhan aikana harjoitella?”
Nyt minä tuijotin miestä katse harittaen, kun sanat syöpyivät mieleeni. Sitten totesin
rauhallisesti: ”Niinhän se muuten on!”
Tätä sanontaa käytin monen monta kertaa jälkeenpäin varusmiesjohtajille, kadeteille
ja reserviläisille, jos asiat menivät pieleen.
Tähän tilanteeseen liittyvää kuvaa ei ole.